Matkapäiväkirja osa 2

Rakas päiväkirja

Kirjoitan tätä nyt täältä lämpöisestä maasta. Saavuin etujoukkoni varaamaan tukikohtaan noin tunti sitten. On aamuyö, mutta lisään vielä tämän merkinnän.
Matkani alkoi siis välipysäkillä neljän tunnin junamatkan jälkeen. En tarkalleen tiedä missä olin, mutta räntää satoi, joten kesää en ollut vielä löytänyt. Hetkisen kuupailtuani löysin kuin löysinkin minua puhelimella houkutelleen henkilön. Hän lupasi minulle asioita, joista en voi tässä yhteydessä kertoa. Tämä on kuitenkin kirjallisuutta koko perheelle. Matkustimme odolla kulkuneuvolla. Se kulki kuin juna, mutta se ei voinut olla juna, niin nopea se oli liikkeissään. Veturiakaan en huomannut. Kulkuneuvossa oli meidän lisäksi myös lukemattomia muita tutkimusmatkaajia, mutta ovelalla juonella harhautin heidät toiselle reitille. En nähnyt heistä suurinta osaa enää.
Saavuimme kumppanini majapaikkaan, joka oli vain kivenheiton päässä vihamielisestä torista, jonne merkillinen veturiton juna seisahtui. Joimme hieman, teetä ja vaihdoimme kuulumisia. Jätin teeni hetkeksi vartioimatta, kun kaivoin matkalaukusta muistiinpanovälineitä ja sitten pimeni. Minut oli myrkytetty. Herrani miksi minut hylkäsit?
Seuraava muistikuvani oli kynttilöiden valaisemasta huoneesta. Raajoihini palasi vähitellen tunto ja pääsin nousemaan sängystä, johon minut oli tajuttomuuden aikana oli siiretty. En nähnyt ketään, joten keräsin tavarani ja päätin lähteä etsimään sitä lentävää konetta, jolla pääsisin kesän luo.
Päädyin suureen rakennukseen, josta nämä lentävät koneet kuulemma lähtivät. Yhtäkään konetta en nähnyt. Lasisessa kopissa istui nyrpeä mies joka halusi tarkistaa matka-asiakirjojani, Näytin ne hänelle ja sain vastineeksi toiveikkaan katseen. Mies selvästikkin toivoi, että löytäisin paljon kaivatun kesän. Tämän jälkeen istuin odottamaan, lentävää konetta, vieressä oli muita tutkijoita, ilmeisesti osa oli selvinnyt veturittomasta junasta jotenkin. Tunsin iloa nähdessäni heidät uudelleen. Pian kuuluikin ääni, joka kutsui meidät pienen käytävän päässä olevaan huoneeseen.
Huoneessa oli valtavasti penkkejä, mutta tilaa oli hyvin vähän. Istuin ensimmäiseen riviin ja rupesin odottamaan tapahtumien etenemistä. Huoneessa alkoi kuulua voimakasta hurinaa. En keksinyt mistä tuo huumaava melu tuli, joten ajattelin, että se ei ole vaarallinen. Sitten huone alkoi kallistella villisti. Valotkin himmenivät tätä kesti jonkin tovin, sitten oli rauhallista pitkän aikaan. Huoneessa olleista ikkunoista en nähnyt kuin mustaa. Huoneessa näytettiin nukketeatteria käsittämättömän pieneltä näyttämöltä, näytelmä oli korkeintaa surkea. Päätin keskittyä muiden matkustajien tarkkailuun. Yllättäen huone alkoi taas kallistella villisti, lopulta tärinä päättyi, ja huoneen johdossa olleet naiset nousivat tuolien välillä kulkeneelle käytävälle ja rupesivat hätistämään ihmisiä ulos. Poituimme toisesta ovesta kuin olimme tulleet. Saavuimme suureen huoneeseen, missä oli kummallisiin kaapuhuin pukeutuneita villejä. Mieleni valtasi ajatus, että emme olleet enää samassa talossa. Uskomukseni vahvistui kun huomasin, että minulla oli lämmin vain ohuessa paidassa. Olin saanut tarpeekseni, ja lähdin omatoimisesti etsimään lentävää konetta. Villit ohjasivat minut ulos. Edessäni avautui valtava aukio, jonka edustalla seisoivat retkikuntani etujoukko. En ymmärtänyt enää mitään. He ohjasivat minut vaunuun, jonka edessä ei ollut lainkaan hevosia. Kummasti suriseva vaunumme ajoi meidät linnaan, johon esijoukkoni oli muodostanut tukikohdan. Istahdin kirjoittamaan tätä, ja nyt siirryn nukkumaan.